Olen suurimman osan elämästäni ollut ahkera pc-pelaaja, mutta Xbox 360:n ja Wiin myötä olen siirtynyt miltei kokonaan pois pc-pelaamisesta ja luokittelenkin itseni nykyään satunnaiseksi konsolipelaajaksi. Vaikka työni liippaakin läheltä pelialaa, niin tämän mielipidekirjoituksen kirjoitan nimenomaan satunnaisena konsolipelaajana, joka ihmettelee uusia pelikokemuksia ja pelialan välinpitämättömyyttä meitä satunnaisia pelaajia kohtaan.

rokkijaralli

Sain taannoin Electronic Artsilta testattavakseni The Beatles: Rock Band -musiikkipelin. Halusin kokeilla mikä paljon puhutuissa musiikkipeleissä on olevinaan niin koukuttavaa. Vain tuokion pelaamisen jälkeen huomasin eläväni teiniunelmaani uudelleen rämpytellessäni Hard Days Nightia ja muita Beatlesin ikihittejä. Aika hyvin koukutettu, kun ”kaiken nähnyt” konkari jää koukkuun muutamassa minuutissa. Kitaran rämpyttely on yllättävän hauskaa ja kun hommaa ei ota liian tosissaan, niin ehtii katsella legendanelikon touhuja lavallakin. Suosittelen kokemusta kaikille, jotka haluavat fiilistellä omien suosikkiensa kanssa eivätkä ota pelaamista tai musiikin kuuntelua liian vakavasti.

Beatlesin sulosointujen jälkeen testasin Microsoftin Forza Motorsport 3 -autopeliä. Jäin taas koukkuun! Helposti omaksuttava, vauhdikas autoilu saa adrenaliinin liikkeelle ja autojen töniminen on vaan yksinkertaisesti hauskaa. Satunnaiselle pelaajalle pelissä on säädettävää aivan liikaa, mutta onneksi kukaan ei siihen pakota, joten pelaamaan pääsee muutamalla näppäimen painalluksella. Autofriikeille eri automerkkejä riittää huikeasti ja maisematkin ovat tavallisia ratakierroksia lukuun ottamatta hienoa katseltavaa.

Yhteistä molemmille pelikokemuksille oli se, että musiikkipeliä pelasin kitaraohjaimella ja autopeliä ratti+ohjain-yhdistelmällä tavallisen pad-ohjaimen sijaan. Tämän lisäksi olohuoneeni televisio ja äänentoisto ovat kohtalaisen hyviä. Poikkeukselliset ohjaimet ja hyvä audiovisuaalinen kokemus tuntuvat vaikuttavan merkittävästi koukuttavuuteen, sillä en ole pitkiin aikoihin innostunut ”tavallisista” konsolipeleistä näin paljon.

Mitä pelikauppiaat voisivat oppia kokemuksestani? Koska tai missä viimeksi musiikki- tai autopeliä on päässyt kunnolla kokeilemaan ennen sen ostamista? Itse en muista nähneeni moista mahdollisuutta missään vuosikausiin, vaikka kuljen kyseisissä myymälöissä säännöllisesti ja vieläpä silmät auki näille asioille. Monet Suomen suurimmista pelikauppiaista ovat tavarataloja, joille tämän kokeilumahdollisuuden puutteen voi MELKEIN antaa anteeksi, mutta entä erikoismyymälät – siis juuri ne, jotka puheissaan ylpeilevät osaamisellaan?

Messutapahtumissa ja demotilaisuuksissa eniten väkeä vetävät juuri ne osastot, joissa voi laulaa, soittaa, tanssia tai tehdä jotain muuta fyysistä ja hauskaa. Miksi tämä kokemus unohtuu heti tapahtumien jälkeen ja myymälöissä myydään tylsiä pelipaketteja vielä tylsemmistä hyllyistä? Miksei asiakasta yritetä myymälätasolla aktivoida juuri millään tavalla? Toki yksittäisiä demopäiviä järjestetään toisinaan (hatunnosto esimerkiksi Guitar Heron SM-kiertueelle), mutta ne todennäköisesti tavoittavat vain kyseisen pelin hardcore-fanit eikä niitä perheenisiä ja poikia/tyttöjä, jotka mielellään pelaisivat, mutta eivät jaksa kiinnostua asiasta tarpeeksi hankkiakseen sadan euron (tai reilusti yli) peli+ohjainpaketin näkemättä käytännössä mistä oikeastaan on kyse.

Tiedän kokemuksesta, että toimivan demosysteemin ylläpitäminen myymälässä on haaste, koska ne ovat kalliita, niitä sabotoidaan ja ne vievät myymälätilaa. Ei niiden toteuttaminen silti pitäisi olla kaikkialla mahdotonta. Edes pelkän kitaran tai ratin saaminen pois myyntipakkauksesta voisi jo auttaa myymistä huomattavasti. Monissa myymälöissä pyörii näytöillä myös pelidemoja, mutta yleensä ne ovat samoja puhkikulutettuja trailereita, jotka fanit ovat nähneet netissä jo moneen kertaan. Voisikohan niissä pyöriä joskus jotakin opettavaista myös satunnaispelaajille?

Tätä ongelmaa ei pidä kuitenkaan kaataa pelkästään jälleenmyyjien niskoille. Asia pitäisi ratkaista yhdessä pelitalojen kanssa eikä niilläkään ole useimmiten resursseja, osaamista tai halua auttaa myymälätason markkinoinnissa.

Olenko yksin näiden ajatusten kanssa? Onko suuri massa eli satunnaispelaajatkin jo siirtyneet nettiin ja nyt vain odotellaan pelikauppojen loppua? Vai meneekö pelikaupoilla niin hyvin, ettei uusia asiakkaita kannata enää myymälätasolla pyydystää?

Tämän artikkelin kirjoittaja on Visionistin perustanut ja pelimaahantuojalla yli vuosikymmenen työskennellyt Jiri Koivuniemi.